Ahdistaa. Pitikin mennä taas heräämään aamulla. Olisi pitänyt jäädä vain peiton alle ja vetää unta palloon tämäkin päivä. Mutta kun en sitten kuitenkaan jäänyt. Jokin pakotti taas nousemaan. Tiedä sitten mikä, sillä mitään hyvää en moisessa nähnyt.

Yksinäisyys syö taas minua sisältä päin. Hitaasti mutta varmasti. Jäljelle jää vain ontto kuori. Jos edes sitä. Tai ehkäpä en ole enää muuta kuin se ontto kuori. Siltä ainakin tuntuu. Jos nyt ontto kuori mitään voi tuntea.

Joskus sitä toivoisi että olisi joku jolle purkaa sisintään. Kertoa missä mennään ja miltä tuntuu juuri sillä hetkellä. Sen sijaan että pitäisi sisällään sen kaiken paskan ja kuonan jota matkan varrella tähän pisteeseen on joutunut nielemään. Mutta kuuntelisiko tuo toinen? Jaksaisiko häntä kiinnostaa? Hänellä kun luultavasti olisi ne omatkin huolensa joiden kanssa painiskella. Miksi enää lisätä sitä taakkaa kuuntelemalla jonkun onton kuoren hourailua...

Entäs itse sitten. Kertoisinko sittenkään tälle ihmiselle mikä mieltä painaa. Uskaltaisinko? Osaisinko edes? Kommunikaatiotaitoni ovat rajalliset. Ja jos saisin kakistettua ulos edes muutaman sanan niin ymmärtäisikö hän mitä yritin sanoa. Ottaisiko asian vakavasti, sen sijaan että nauraisi päin naamaani, pilkaten ja haukkuen. Ollen välinpitämätön. Ilkeä. Varsinainen anti-ystävä.

Ehkä yksin on sittenkin parempi...

Ahdistaa. Ei ole vieläkään myöhäistä mennä takaisin peiton alle, paeten siten pahaa maailmaa.