Ahdistaa. Pitikin mennä taas heräämään aamulla. Olisi pitänyt jäädä vain peiton alle ja vetää unta palloon tämäkin päivä. Mutta kun en sitten kuitenkaan jäänyt. Jokin pakotti taas nousemaan. Tiedä sitten mikä, sillä mitään hyvää en moisessa nähnyt.

Yksinäisyys syö taas minua sisältä päin. Hitaasti mutta varmasti. Jäljelle jää vain ontto kuori. Jos edes sitä. Tai ehkäpä en ole enää muuta kuin se ontto kuori. Siltä ainakin tuntuu. Jos nyt ontto kuori mitään voi tuntea.

Joskus sitä toivoisi että olisi joku jolle purkaa sisintään. Kertoa missä mennään ja miltä tuntuu juuri sillä hetkellä. Sen sijaan että pitäisi sisällään sen kaiken paskan ja kuonan jota matkan varrella tähän pisteeseen on joutunut nielemään. Mutta kuuntelisiko tuo toinen? Jaksaisiko häntä kiinnostaa? Hänellä kun luultavasti olisi ne omatkin huolensa joiden kanssa painiskella. Miksi enää lisätä sitä taakkaa kuuntelemalla jonkun onton kuoren hourailua...

Entäs itse sitten. Kertoisinko sittenkään tälle ihmiselle mikä mieltä painaa. Uskaltaisinko? Osaisinko edes? Kommunikaatiotaitoni ovat rajalliset. Ja jos saisin kakistettua ulos edes muutaman sanan niin ymmärtäisikö hän mitä yritin sanoa. Ottaisiko asian vakavasti, sen sijaan että nauraisi päin naamaani, pilkaten ja haukkuen. Ollen välinpitämätön. Ilkeä. Varsinainen anti-ystävä.

Ehkä yksin on sittenkin parempi...

Ahdistaa. Ei ole vieläkään myöhäistä mennä takaisin peiton alle, paeten siten pahaa maailmaa.

 

 

 

 

 

 

 

Tänään tuli velimiehen kanssa poikettua Lielahdessa sijaitsevalla kirpputorilla. Siitä on vissiin vuoden verran kun on tullut siellä viimeksi käytyä. Porukkaa oli pilvin pimein ja minut yllätti myös se uskomaton tavaran määrä jota tarjolla oli. Kaappikelloista ja pesukoneista, tietokoneisiin ja mammuttimaisen isoon leijona patsaaseen. Se makasi massiivisena erään pöydän vieressä. Muistutti ulkomuodoltaan sellaista joita köllöttää kaksin kappalein jonkin kiinalaisen temppelin portilla, vahtimassa sisään meneviä ja ulos tulevia ihmisiä. 

 Hintaa ei ollut, mutta omistajalle sai tehdä tarjouksia moisesta esineestä. Mietinpä vain että minne ihmeeseen semmoisen saisi edes mahtumaan. Sitä varten pitäisi ostaa vähintään palatsi tai jokin muu isomman luokan luukku.    

Harmittaa kun ei tullut kameraa mukaan. Olisin voinut liittää kuvan tähän. Nyt saatte vain luottaa sanaani että siellä torilla todellakin oli sellainen jellona. No enpä usko että sitä kukaan ihan heti sieltä ostaa joten käykää itse vaikka katsomassa jos Tampereen Lielahdessa satutte kulkemaan.

Ostimmeko mitään. No emme tietenkään. Ehkä seuraavalla kerran. Luultavasti jälleen vuoden kuluttua.

 

 

Olen pitkästä aikaa taas alkanut näkemään unia. Ehkä olisin nähnyt niitä useamminkin mutta koska olen luonteeltani laiska, en ole jaksanut niitä pahemmin katsella, saati aamulla herättyäni muistaa. Tänä aamuna, kuten monena muunakin olen kuitenkin muistanut niistä jotakin. Rippeitä sieltä täältä muttei ei koko unta kuitenkaan.

Viime yönä teemana oli kauhu. Ihmissyöjä demoneja ynnä muita otuksia. Uneni päähenkilö, joka en ollut minä, saapui johonkin kyläpahaseen jossa näitä ihmislihan makuun päässeitä otuksia eleli. Rikkoi ilmeisesti heidän rauhallisen idyllinsä koska hetken päästä päähenkilöä jahdattiin kissojen, koirien ja sekä autojenkin avulla. Outoa. Eräs kohtaus jonka muistan sijoittui puistoon johon päähenkilö oli mennyt muka piiloon. Huono idea sillä autolevat demonit löysivät hänet heti ja sitten yrittivät ajaa tämän yli. Päähenkilö onnistui väistelemään nämä sarvipäät kuin ihmeen kaupalla, paeten sitten pieneen sataman tapaiseen jossa oli joitakin ränsistyneitä puuhökkelöitä. Ilmeisesti varastorakennuksia.

Hetken hengähdettyään hänet kuitenkin löysivät satamassa työskentelvät ihmissyöjät, jotka sitten jahtasivat tätä erilaisin asein varustettuna. Oli jakoavainta, heinähankoa, kumiankkaa(?), yms. Niitä villisti heiluttaen ne sitten saalistivat päähenkilöä. Ilmeisesti päivälliseksi tai jotakin.

Seuraavista tapahtumista minulla ei mitään havaintoa koska en yksinkertaisesti muista niitä.

Se mitä muistan on kun kyseinen päähenkilö viimein onnistui pakenemaan kyläpahasesta, ja hänet löydettiin tienpielestä hulluna heilumasta. Viimeinen kuva onkin tästä päähenkilöstä hullujenhuoneelta, pakkopaidassa, höpisten sekavia, kuola suusta valuen, silmät leimuten oudosti...

Kaikkea sitä ihminen unissaan näkeekin. Olisikohan sillä että luin Lovecraftia tässä taannoin jotakin tekemistä sen kanssa että unenikin oli noin outo. Mene ja tiedä. 

Mitäköhän ensi yö tuo tullessaan? Jään odottamaan mielenkiinnolla. 

 

"Iä! Iä! Cthulhu fhtagn!"

Tein löydyn. Omasta kirjahyllystäni vielä. Siellä Stephen Kingin kirjojen lomassa köllötti nimittäin nippu erään toisen kauhukirjailijan teoksia. Joku saattaa nimen H.P. Lovecraft tunnistaakin. Cthulhu-mytologian kiistaton mestari. Monet ovat häntä jäljitelleet mutta eivät ole aivan samalle tasolle yltäneet. Ja tämä kaveri kirjoitteli sentään juttunsa jo kakskyt ja kolkytluvulla. (1900-luvulla)

Valoitetaanpas tuota Cthulhu-mytologiaa lyhyesti vaikka niin että maapallolla aikoinaan hallineet muinaiset jumalhahmot pyrkivät löytämään taas tiensä tänne takaisin tuottamaan ihmiselle jos jonkinlaista päänvaivaa. Yleensä selkäpiitä karmivaa kauhua ja kuolemaa. Ei siis mitään mukavia heppuja nämä jumalat. 

Tosin tässä yhteydessä täytyy vielä mainita sen verran että melkein jokaisessa tarinassa, ihminen on se liikkellepaneva voima joka kutsuu näitä jumalia loitsukirjoineen sun muine hömpötyksineen. Kuvittelee kai piruparka että voi hallita ja komentaa heitä omien epäpyhien tarkoituksiensa toteuttamiseksi. No, näissä tarinoissa tyhmyydestä sakotetaan rankimman mukaan.

Lovecraft rakentelee tarinansa hieman toisin kuin esim. Stephen King. Kirjoitus tyyli on vanhahtavaa (varsinkin jos lukee tarinoita englanniksi) ja päähenkilö järjestäen minä-hahmo. Eli kaikki tapahtuu lukijalle itselleen. Lisäksi tarinoiden kulkua voidaan kuvata päiväkirjojen tai kirjeenvaihdon keinoin.

Tarinoissa esiintyviä hirviöitä ja näitä vanhoja jumalia, Lovecraft ei juuri kuvaile. Jättää enemmän lukijan mielikuvituksen varaan. Toinen syy on että osa jumalista on niin irvoikkaita ettei niiden kuvailemiseen löydy yksinkertaisesti sanoja. Melkoisia otuksia siis.

Etenemisestä vielä sen verran että se tapahtuu verkkaisesti. Pikkuhiljaa päähenkilölle selviää yksi jos toinen asia ja lopun klimaksi on sitten sellainen Twilight Zone tyyppinen twisti. Kiehtovia tarinoita kaikenkaikkiaan jos tykkää kauhusta.

Että semmoista. Tämä huonohko kirja-analyysi päättyy nyt tähän. Jos joku sai kipinän lukea Lovecraftia niin kannattaa käydä vaikka paikallisessa kirjastossa taikka vaikka kiertää divareissa kyselemässä josko miehen teoksia olisi siellä saatavilla.

Suomeksi on julkaistu ainakin: Temppeli ja muita kertomuksia, Kuiskaus pimeässä, Nimetön kaupunki, Charles Dexter Wardin tapaus.

Lukemisiin!